Kuten muutamassa aikaisemmassa postauksessani totesin, tämä vuoden 2019 kesä oli minulle vaelluskesä. Kesän pointti oli täyttää jo pari vuotta vanha haaveeni vähän pidemmästä vaelluksesta yksin. Tämä reissu toteutui puolen viikon reissuna Kolin kansallispuistoon, missä vaelsin yksin Herajärven kierroksen. Olin aikaisemmin vaeltanut vain yhden yön yli Nuuksiossa (linkki blogipostaukseen), ja joitakin viikkoja käytin reissun varusteiden ja muiden asioiden suunnitteluun (linkki toiseen postaukseen)
Kirjoitin tämän tekstin enimmäkseen suoraan vaellustani seuraavalla viikolla, mutta vasta nyt syyskuun lopun puoella sain aikaiseksi koota kaikki yhteen. Siis tässä kokemukseni Herajärven kierroksesta yksin: aina sateisesta vitutuksesta aavojen maisemien auvuuteen! TLDR: reissu oli huikea ❤
Alkuinnostus ja sen lopahdus
-maanantai
Matkani alkoi sillä, että kiipesimme äitini kanssa Ukko-Kolin huipulle, ja napsasin hänestä pari kuvaa Pielistä vasten – olihan äitini tarjonnut minulle kyydin Kolille asti. Matkalla Stadista Kolille olimme pysähtyneet jo kerran yöksi tuttujen mökille Kuopioon, joten nyt pääsin matkaan jo iltapäivästä ilman aikaista herätystä. Äiti toivotti onnea matkaan, ja minä lähdin Kolin huipulta innoissani kohti tuntematonta!
Kuten ymmärtääkseni kuuluu, lähdin kiertämään Herajärveä vastapäivään. Kävelin alkuinnostuksen vallassa läpi Kolin muiden huippujen ja alkumatkan ahojen. Ahoniityillä, eli nurmettuneella kaskimaalla, tunsin historian läsnäolon ja edes jonkinlaista tatsia vanhan ajan maaseudun Suomeen – asiaan toki vaikuttaa se, että olin ennen matkaa lukenut – Kolin ahojen historiasta.
Alkuintoni ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä noin Myllypuron kohdilla tajusin, että taisin jättää lusikkahaarukkani kotiin ja tiskikaappiin. Jo hetkessä mieleni mustui tajutessani, kuinka työmaa ruokatauoistani tulisi. Kaikki ateriani (aamupuuro, lounas, päivällinen ja iltapuuro) perustui Blå Bandin retkimuonapusseihin. Tällä ratkaisulla minun ei tarvinnut ruuan eteen tehdä muuta kuin keittää vettä, ja pystyin välttämään tiskaamisen. Retkimuonaa on kuitenkin haastava lusikoida, jos ei ole lusikkaa. 🙂
Hetken päästä kehitin tilanteeseen nähden parhaan ratkaisun: metsästin paksuhkon kepin, joka ei ollut vielä kauaa kuivunut maastossa. Vuolin kepin toisesta päästä kaarnat pois ja päästä jotenkuten litteän, jotta sillä sai edes jotenkin lusikoitua ruokaa pussista suuhun! Nimesin keppini Kolinaattor kolmetonniseksi, ja se tosiaan pelasti matkani.
Keppimetsästyksen jälkeen leiriydyin yöksi Ryläyksen kodan lähistöön – en kuitenkaan ihan viereen, sillä mesta oli jo aika täynnä telttoja ja muita vaeltajia. Ainoa vapaa ja siedettävä löytämäni telttapaikka oli muurahaiskeon vieressä. Jee. Sain toki syötyä iltapalani ja nukuttua ihan hyvin – en päästänyt muurahaisia sisään telttaani, mutta kyllä se vähän miestä söi.
Eteenpäin ja vauhdilla
-tiistai
Tiistai oli vauhdikas päivä: pakkasin aamulla kamppeeni aika nopeasti pois muurahaisten tieltä, ja keskityin koko päiväksi vain etenemään. Taivalsin päivän aikana Ryläyksestä aina Suopellolle asti, kun jalat vaan vei vauhdilla eteenpäin. Askel oli keveä, ja vaeltaminen oli todella kivaa! Koko päivän merkittävimmät tapahtumat voin tiivistää yhteen kappaleeseen.
Tsekkasin ryläyksen näkötornin ja kiviputouksen – maisemat olivat upeat. Kiviniemestä tankkasin viimeistä kertaa juomakelpoista vettä, lopun matkaa keitin lähde- tai purovettä. Vettä kuluikin paljon, kun koko päivän oli varsin helteinen keli. Oltuani liikkeellä 12 tuntia (klo 8-20) asettauduin yöksi Suopellolle – en toki soiseen peltoon, vaan onneksi ihan nurmikkoiselle telttailualueelle.
Kadotus ja uusi uskoontuleminen
-keskiviikko
Heräsin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä muutamaankin kertaan siihen, että ulkona sataa. Ensimmäisellä kerralla tajusin juosta ulkona kuivuvat sukkani telttaan sisään, ja viimeisellä kerralla jäin odottamaan sateen loppumista, jotta voisin edes jotenkin kuivasti lähteä taas vaeltamaan. Aamutoimieni kohdalle osui onneksi noin tunnin sateeton aika, jolloin ehdin hoitaa aaamutoimet ja kasata kamat rinkkaan.
Sateetonta aikaa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja jo aika pian tuli seuraava sadekuuro, ja sen jälkeen tuli vielä kourallinen muita sadekuuroja. Tässä kohtaa minua alko ärsyttämään koko touhu aikalailla, sillä sadevaatteista ei ollut apua: jos en olisi pukenut sadevaatteita, olisin kastunut. Jos olisin pukenut sadevaatteet, olisin kastunut vielä pahemmin hikoilun takia. Päädyin pukemaan sadetakin hupun ja hihat, kun taas muun takin laskostin niskani päälle suojaamaan niitä rinkan osia, joita rinkan sadesuoja ei peittänyt.
Sateen lisäksi minulla oli toinenkin ongelma: vasemman jalan polveni alkoi reistailemaan siten, että kaikissa nousuissa ja erityisesti laskuissa jokainen jalan tärähdys maahan sattui. Jokainen alamäki oli siis hidasta, kun varoin joka toista askelta. Keskipäivään mennessä minua alkoi vituttamaan ihan kunnolla. Totesin jo hiljaa mielessäni, että tämä reissu oli paskin asia, mitä olen ikinä päättänyt tehdä. Jouduin täysin kadotukseen.
Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauaa – löysin uskoni ja itseluottamukseni noin vartissa, kun sain kiivettyä Vesivaaran huipulle, josta aukesi u-s-k-o-m-a-t-o-n maisema lounaaseen päin koko Herajärven laakson yli, ja aurinkokin alkoi paistamaan tismalleen samalla hetkellä. Pidin tässä kohtaa lyhyen välipalatauon, joka oli ehkä reissun paras – tuntui älyttömän hyvältä voittaa itsensä, ja Vesivaaran huipun näköalat olivat uskomattoman hieno kiitos väsyttävästä aamupäivästä.
Loput matkasta Vesivaaran huipulta takaisin Ukko-Kolin huipulle sujui tämän jälkeen hyvin helposti. Koko ajan tunsin olevani melkein jo perillä – polvikaan ei enää oikein haitannut, ja Pitkälammen nuotiopaikalla lounastaessa oli kivaa jutella jo vuosikymmeniä kansallispuiston keskellä asuneen pariskunnan kanssa
JA SIIS NÄMÄ MAISEMAT! Loppumatkalla sekä Kolin että Mäkrän vaarojen huipuilta oli uskomattoman hienot näkymät Pielisen yli. Näistä kahdesta tykkäsin jopa enemmän Märkän huipusta – Kolilla on kauhea ryysis, kun Mäkrällä sai olla omassa rauhassa. Mäkrän päältä myös näki enemmän myös kaakon suuntaan, mistä tunnistin ainakin Uimaharjun paperitehtaan.
Vaikka aloitinkin matkani samoista maisemista kuin mihin reissuni päätin, ei ne minusta ollut läheskään samoja. Maananataina näköalat Kolin huipulta oli mielestäni ihan siistejä, mutta muutaman vuorokauden vaeltamisen jälkeen ne olivat yksi kauneimmista asioista, mitä olin ikinä nähnyt. Tunsin päässäni hyvin sen, että olin urakoinut tämän eteen paljon.
Loppuhemmottelut ja -odottelut
-torstai
Oma seikkailuni ei kuitenkaan päättynyt tähän – olin saapunut takaisin Kolin huipulle noin tuntia viimeisen kimppataksiyhteyden lähtemistä Joensuuhun. Mitään sen enempää julkista liikennettä Kolilta ei ole, joten minun piti jäädä vielä yhdeksi yöksi Kolin suunnille pyörimään. Kävelin siis yöksi lähimmälle telttailualueelle Turulaan, jossa ehdin jopa viettää iltaa puolalaisten reppureissaajien kanssa iltanuotion äärellä.
Torstainakaan en lähtenyt heti ensimmäisellä yhteydellä takaisin Joensuuhun – halusin vielä peseytyä ja jossain siistissä sisätilassa vaihtaa päälleni puhtaat vaatteet, jottei kimpataksikyydistäni ja junamatkastani tulisi tuskallista muille matkustajille – taisin tuoksua aika metsäiseltä. Päädyin vierailulle Kolin hotellin kylpylään, jossa todellakin pääsin nauttimaan elämästä. Kylpylässä nautin tuntikaupalla lämpiman veden tunteesta ihollani ja saunoin ahkerasti. Hätkähdyttävin hetki kylpyässä oli se, kun yhdessä altaassa itse vedessä soi Sibeliuksen Finlandia ja Karelia – siis siten, että musiikin kuuli, kun korvat olivat vedessä. Musiikki sopi Kolin kansallismaisemiin paremmin, kuin hyvin.
Kylpyäreissun jälkeen keskityin lukemaan iltapäivälehtiä ja paikallista maakuntalehteä Karjalaista useaksi tunniksi, ilman mitään kiireen tuntua. Koko päivä oli yksi elämäni rauhallisimmista. Ennen reissua en olisi uskonut, että pystyisin viettämään niin monta tuntia niin vähillä virikkeillä, mutta minä RAKASTIN sitä.
Lopulta vähän ennen viittä Kolin eteen kurvasi kimppataksi, joka vei kuuden junaan kohti Helsinkiä. Vielä junassakin olin ihan uudella tavalla avoin uusille kokemuksille, ja päädyin ravintolavaunussa VR:n lihapullien syömisen lisäksi juttelemaan kahden rouvan kanssa Imatralle asti. Rouvat eivät myöskään tunteneet toisiaan ennalta – meillä oli silti ihana juttelut! Lopulta noin klo 23 maissa olin Pasilassa, jonne ihana siskoni Meri tuli hakemaan minua ja vei minut takaisin kotiin ❤
Loppusanat vaelluskesästä
Tämä vaelluskesä – sisältäen vaellustarvikkeiden ostamisen, tarpeellisen tiedon keräämisen, koematkan Nuuksioon ja varsinainen vaellus Kolilla – oli aika 5/5. Toki, käytin aika paljon rahaa muutaman päivän iloja varten, mutta haluan todellakin jatkaa tästä ensi kesälle. Minusta oli todella mahtavaa viedä itteni erilaiseen ympäristöön – eli metsään – ja tehdä jotain ihan erilaista, eli ei ajatustyötä, jota muutoin teen 24/7.
Kipinäni tähän tosiaan lähti intistä melkein kaksi vuotta sitten, kun RUK:n metsäleirit olivat yllättävän kivoja. Siihen nähden, että ehdin unelmoida tätä retkeä näin kauan, reissu täytti aika hyvin toiveeni. Ja hei kamoon: sain vihdoinkin hyvän syyn ostaa maastokuosin vaatteita! Parasta!
En toki aio jättää vaellusharrastustani tähän; toki jo siksi, että haluan enemmän irti varusteinvestoinneistani, mutta koska haluan haastaa itseäni pidemmillä ja haastavemmilla vaelluksilla. Ensi kesänä, kun seuraavan kerran saan raivattua kalenteriini viikon vapaata, aion lähteä Lappiin. Olisiko se ensi kesän vaellus viikko yksin Lapissa? Ja sitä seuraavana kesänä Norjassa? Oisko?
Saa nähdä – just nyt odotan innoissani sitä, minne kaikkialle ehdin vielä vaeltamaan! Peace, Hege out!
HEGE MIETTINEN 